Wihurin stipendiaatti Tuomo-Paavo Salokkaan (YTM, FM) väitöskirjatutkimus The Birth of European Political Theory in John of Salisbury: A Rhetorical Interpretation koskee eurooppalaisen politiikanteorian syntyhistoriaa 1100-luvun renessanssin kärkihahmon Johannes Salisburylaisen (n. 1115–1180) ajattelussa. Erityisen tarkastelun kohteekseen Salokas ottaa roomalaisen retoriikanteorian vaikutuksen muotoutuvaan politiikanteoriaan, ja esittää, että eurooppalaisen politiikanteorian perusteisiin vaikutti tässä 1100-luvun murrosvaiheessa roomalainen retoriikanteoria niin yksittäisten teorioiden, käsitteiden kuin eetoksenkin osalta. Erityisen merkittävä auktori tällä kaudella oli Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.), jonka retoriikka kokee erityisen nousukauden 1000-luvun toiselta puoliskolta 1200-luvun alkuun saakka. Vastaavanlainen Ciceron retoriikan nousu nähdään seuraavan kerran täysrenessanssin aikana.
Johannes Salisburylainen oli niin kutsutun 1100-luvun renessanssin johtavia hahmoja, ja hänen teostaan Policraticus (n. 1159) on usein luonnehdittu ensimmäiseksi suhteellisen systemaattisesti poliittisia aiheita käsitteleväksi teokseksi sitten antiikin. Kuitenkin Salokkaan mukaan Johannes-tutkimus on vielä keskeneräistä, eikä Johanneksen politiikanteoriasta ole olemassa yhtäkään eheää kokonaiskuvan luovaa esitystä. Salokkaan mukaan nimenomaisesti retoriikan kautta rakennettu viitekehys nivoo Johanneksen eri ajattelun linjoja yhteen.
Politiikanteoriaan roomalainen retoriikka ulottui erityisesti sisällöllisen antinsa kautta. Tutkimus ei lähesty vaikutusta muodollisen retoriikan näkökulmasta. Asioiden sisällölliset liikkuvuudet johtuivat muun muassa siitä, että roomalaisessa retorisessa perinteessä politiikka (civilis ratio) oli läsnä jo yhden puheen lajin, poliittiset puheet (genus deliberativum), kautta; samalla tavoin myös oikeuspuheiden laji (genus iudicale) liittyi retoriikkaan, ja niin edelleen politiikkaan. Näitä kehityskulkuja vahvistivat pari myöhäisantiikin aikana kirjoitettua kommentaaria, joissa luodaan myös uutta poliittista sanastoa. Sisällöllistä antia lähestytään tutkimuksessa läpileikkaamalla kolmea diskurssia, jotka jakautuivat edelleen pienempiin osasiin: 1. natura-diskurssi koski koko retoriikan ja sitä myötä politiikan statusta tieteiden järjestelmässä, 2. filosofisen retoriikan diskurssi koski politiikan määritelmää, 3. poliittista johtajaa koskeva diskurssi pyrki määrittelemään ideaalisen johtajan. Tunnetumpi puoli tätä viimeistä diskurssia on kuitenkin tyranninsurmateoria. Näitä sisällöllisiä omimisia tarkastelemalla Salokas esittää, että Johanneksen politiikanteoriassa antiikin retoriikanteoria joiltakin osin irtoaa alkuperäisestä retorisesta yhteydestään ja kääntyy poliittiseksi teoriaksi.
Miksi tällä aikakaudella ei sitten käytetty antiikin suoranaisemmin poliittisia tutkimuksia? Platonia alettiin käännösten ilmaannuttua lukea latinalaisessa Euroopassa toden teolla vasta 1400-luvulla; Aristoteles ei saanut kunnolla jalansijaa ennen 1200-lukua. Myöskään Ciceron poliittisia tutkielmia ei juuri tunnettu tällä aikakaudella; esimerkiksi De re publica löytyi vasta paljon myöhemmin. Myös muiden – ja lukumääräisesti vähäisten – poliittisten tutkielmien tunteminen oli olematonta muutamia välillisesti saavutettavia lainauksia tai tekstiotteita lukuun ottamatta. Näin ollen toisenlaisten lähteiden hyödyntäminen politiikanteorian luomiseksi oli eräänlainen luontainen pakko. Sellaisenaan se ei kuitenkaan osoittaudu hedelmättömäksi sillä myös toisenlaisia lähteitä osattiin soveltaa, ja ennen kaikkea ne olivat sovellettavissa: esimerkiksi Ciceron retoriikan alan teoksissa esiintyy teoria yhteiskunnasta, määritelmä politiikasta, poliittisesta johtajasta kuin poliittisesta toiminnastakin. Tavallaan tämä retoriikan hyvin käytännönläheinenkin ulottuvuus oli paljon paremmin sovellettavissa kuin esimerkiksi myöhemmin saataville tulevat poliittiset tutkielmat, joissa asioita tarkasteltiin usein puhtaammin teoreettisella tasolla. Wihuristi-kautensa aikana Salokkaan on tarkoitus tutustua muihin tutkijoihin, hyödyntää Rooman kirjastoja ja työstää väitöskirjansa käsikirjoitusta.
Jenny ja Antti Wihurin säätiö on myöntänyt jo vuodesta 1965 alkaen vuosittain Wihurin stipendin väitöskirjatutkijalle, joka tekee tutkimusta jollakin instituutin tutkimusalalla.
