Uskonnollisten dedikaatioiden jäljillä

Johanna Litzen Tutkimus

Pronssisia korvia, koruja, veistoksia – antiikin jumalat saivat mitä erilaisimpia lahjoja toiveita toteutettuaan. Rooman-instituutin tuoretta Wihuristi-stipendiaattia kiinnostaa, miten jumalia kiitettiin. Esimerkiksi lääketieteen jumala saattoi saada yllättävää kiitosta onnistuneesta papubisneksestä.

Laura Aho leyhyttelee Rooman kesäilmaa kasvojensa edestä. On kuuminta 136 vuoteen, kaskaat soittavat aamusta yöhön. Hiki nousee pintaan jo Villa Lanten rappusia ylös kavutessa – ja Ahon on ne kavuttava päivittäin, koska Wihuristi-stipendiaatin asunto sijaitsee renessanssivillan ylimmässä kerroksessa. Jenny ja Antti Wihurin rahaston yhteistyössä instituutin säätiön kanssa myöntämä stipendi tarjoaa vuosittain yhdelle suomalaiselle jatko-opiskelijalle mahdollisuuden elää ja työskennellä Roomassa.

Saadessaan kuulla tulleensa valituksi uudeksi wihuristiksi Ahoa ei tarvinnut kahta kertaa houkutella. Työ viestintäassistenttina Suomen Sukututkimusseurassa sai jäädä, vaikka irtisanoutuminen jännitti. Vuosi Roomassa veti kuitenkin pidemmän korren.

Ensimmäisen kerran Aho astui huvilan ovista sisään vuonna 2004 tehdessään lukionsa kanssa opintomatkan Roomaan. Itse Turun Klassillinen lukiokin oli alun perin valikoitunut sen perusteella, että siellä saattoi opiskella latinaa. Myöhemmin Aho on kiivennyt huvilan asuinkerroksiin ensin antiikin tutkimuksen johdantokurssilla, sittemmin tieteellisellä kurssilla.

– Totta kai jo lukiossa ajattelin, että vau miten hieno paikka, mutta en silloin vielä osannut kuvitella asuvani jonakin päivänä täällä, Aho muistaa.

Helsingin yliopistossa klassinen linja jatkui – Aho opiskeli kreikkaa, latinaa sekä sivuaineena klassillista arkeologiaa. Alussa valinta oli kohdistua yleiseen historiaan, mutta se oli kaukaisen menneisyyden kulttuureista kiinnostuneelle lopulta ”liian mainstream”. Klassillisessa filologiassa yhdistyivät intohimo kieliin ja antiikkiin.

Liian valtavirran valinta oma ura ei tosiaan ole, koska usein nimike ”antiikin tutkija” ei avaudu kuulijalle. Ahoa on luultu papiksi; papithan osaavat latinaa. Lähipiirissä omia kiinnostuksenkohteita on aina tuettu, eikä suunnastaan varma nainen olisi vastaväitteitä kuunnellutkaan. Jo opintojen alusta lähtien on ollut selvää se, että unelmana on tutkijan ura.

Itsemurhista toteutuneisiin toiveisiin

Aho kuvailee itseään perinteiseksi suomalaiseksi antiikintutkijaksi – hän on perehtynyt epigrafiikkaan, piirtokirjoitusten tutkimukseen. Väitöskirjassaan hän tutkii uskonnollisia dedikaatioita, antiikin jumalille omistettuihin kiitoslahjoihin liittyviä piirtokirjoituksia. Erityisesti Ahoa kiinnostavat dedikaatioiden syyt ja syiden ilmaisut– mistä hyvästä jumala sai lahjoja.

Dedikaatioiden kirjo on laaja – lahjan luonne riippui siitä, mistä kiitettiin. Se saattoi olla temppelin kunnostusta tai korujen tai veistosten lahjoitusta. Oma lukunsa ovat ns. anatomiset votiiviesineet.

–  Jos vaikka korva oli kipeä, saatettiin joltakin jumalalta pyytää apua sen parantamiseen. Kun parantumisen koettiin tapahtuneen jumalan ansiosta, teetettiin jumalalle kiitokseksi esimerkiksi suuri pronssinen korva, Aho selittää.

Aho itse tuntee hyvin jo gradunsa pohjalta juuri lääketieteen jumala Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset. Lääketieteellisissä dedikaatioissa lahjojen syy- ja seuraussuhteet ovat helpommin selvitettävissä kuin useissa muissa tapauksissa – esimerkiksi menestyksekäs lääkäri saattoi lahjoittaa kiitokseksi urastaan lääkärintarvikkeensa kultille.

Aina suhde pyynnön ja jumalan välillä ei tosin ollut näin selvä: eräässä piirtokirjoituksessa Asklepiosta kiitetään suosiollisesta papukaupasta, vaikka pavut eivät tiettävästi liittyneet Asklepiokseen kuinkaan. Toisessa lähteessä niiden syönti jopa kielletään ennen jumalan temppeliin astumista.Dedikaatioilla oli antiikin maailmassa myös taloudellista merkitystä. Kun tarpeeksi moni vannoi juuri oman jumalan auttaneen hädässä, kiiri sana, ja sama jumaluus ja kultti kahlivat yhä enemmän kiitoslahjoja ja omaisuutta. Antiikin ihmisellä riittikin jumalia, joista valita – ellei ensimmäinen osannut olla omassa vaivassa avuksi, oli helppo kääntyä toisen puoleen. Kaikki ongelmat eivät myöskään koskeneet terveyttä, voitiin myös pyytää suojelua itselle tai perheelle tai kiittää nousujohteisesta urasta. Kyseessä oli kuitenkin yleensä vastavuoroinen sopimus: jumala toteutti toiveen, ja vastalahjaksi hänelle teetettiin toiveeseen liittyvä lahja.

Aina ei ole selvää, annettiinko lahja etu- vai jälkikäteen – joskus jumalille saatettiin uhrata votiivilupauksen teon yhteydessä. Toisaalta merihädästä pelastuneiden pyynnöt olivat spontaaneja anomuksia, joita ei etukäteen suunniteltu ja valmisteltu.Kaikki dedikaatiot eivät olleet uskonnollisia; mm. keisareille on omistettu lahjoja. Aho kuitenkin keskittyy työssään juuri uskonnollisiin lahjoituksiin.

– Uskonto on kiinnostanut minua aina – ehkä siksi, etten itse kykene minkäänlaiseen uskonnollisuuteen. Olen aina katsonut kiinnostuksella niitä ihmisiä, jotka kokevat uskonnon voimauttavaksi, Aho sanoo.

Ahon työn lähteet ovat latinan- ja kreikankielisiä piirtokirjoituksia aikaväliltä 400 eKr.-200 jKr. Työ sujuu jo editoitujen korpusten avulla Rooman monissa kirjastoissa. Uskonnon lisäksi Ahoa on kiinnostanut aiemmissa opinnäytteissä ja julkaisuissa itsemurha antiikin Roomassa. Niin kuoleman kuin uskonnon teemat liittyvät yksityisen piiriin – pikemmin kuin suuret poliittiset ja sosiaaliset muutoskaaret Ahoa kiehtovat ihmisten arki, kokemukset. Uskonnon ja itsemurhan tutkimus tosin katsovat elämää eri puolilta. Siinä, missä itsemurhassa elämä loppuu, uskonnollisten dedikaatioiden kohdalla se on jatkunut. Jumala on toteuttanut pyydetyn toiveen.

Jos maallikkoa epigrafiikka kiinnostaa, on siihen tutustumiseen Roomassa hyvät mahdollisuudet. Aho suosittelee erityisesti Terme di Dioclezianon epigraafista museota. Tosin lähes museosta kuin museosta löytyy juuri anatomisia votiiviesineitä – esimerkiksi Villa Giulia on pullollaan pieniä, vaatimattomia terrakottalahjoja.

Laura Aho kuvaTasavallan aikainen, Tiberin saaren kulttiin liittyvä dedikaatio Asklepiokselle Terme diDiocleziano -museossa. Kuva: Laura Aho

Kreikkalaisen solidaarisuuden ihailija

Aho on viihtynyt Roomassa jo monta kertaa, viime kesäkin kului väitöskirjaa kirjoittaessa Amerikan Akatemian kirjastossa. Enää hän ei tarvitse kaupungissa liikkuessaan karttaa, askelet vievät hyväksi havaittuihin ravintoloihin. Rooma on alkanut tuntua kotoisalta.

Italia on Aholle tärkeä maa tutkimuksen kannalta – koko hänen tutkimuksensa perustuu tällä maaperällä syntyneeseen kulttuuriin. Vieläkin enemmän sydän sykkii kuitenkin Kreikalle, johon hän on aiemmin tutustunut antiikin tutkimuksen johdantokurssilla, klassillisen arkeologian kurssilla Ateenan instituutissa sekä lukuisilla matkoilla.

– Kreikassa kaikki on niin rentoa, siellä saattaa päästä vaikka suljetulle museo-osastolle vain pyytämällä. Luottamus ihmisiä kohtaan vaikuttaa kriisistä huolimatta olevan suurempaa kuin Italiassa. Voisin sinne muuttaakin, ja avopuoliso perässä, jos olisi mahdollisuus, Aho hymyilee.

Aho aloitti väitöskirjansa vuonna 2013, ja tehokasta työtä on nyt takana puolisentoista vuotta. Materiaali alkaa olla kerätty, mutta vielä riittää tehtävää. Instituutissa hän toivoo pääsevänsä kirjoitusvaiheen alkuun. Myös jokunen artikkeli ja arvostelu odottaa kirjoittajaansa. Työskentelyn kannalta tärkeitä ovat myös muiden tieteellisten instituuttien, kuten Amerikan Akatemian, British Schoolin ja Ruotsin akatemian kirjastot.

–  Täällä ollessa on myös hyvä tilaisuus tutustua kansainväliseen tutkijayhteisöön ja käydä kuuntelemassa erilaisia luentoja. Katsoa kenties artikkelissa lainaamaansa henkilöä kasvoista kasvoihin, sanoo Aho.

Vuosi Villa Lanten Gavina-huoneessa voisi monelle olla pitkä aika – eikö tule ikävä perhettä ja salmiakkia?

– No ei, avopuoliso ja äiti nyt eivät ainakaan malta pysyä poissa Italiasta. Instituutin seuraavasta tieteellisestä työryhmästä löytyy tuttuja. Entinen ainejärjestökin on tulossa opintomatkalle Roomaan, kertoo Aho.

Kaikki tiet vievät siis Roomaan – tai ainakin antiikintutkijan tiet.

Saija Räsänen

Johanna LitzenUskonnollisten dedikaatioiden jäljillä