Kevään 2017 residenssitaiteilijoina Marika Kaarna ja Petri Hytönen

Simo Örmä Taide

Kevään 2017 Villa Lanten ateljeessa työskentelee porvoolainen taiteilijapariskunta Marika Kaarna ja Petri Hytönen.

Marika Kaarna

Maalarina erottuvan ja persoonallisen kädenjäljen omaavan Marika Kaarnan (s.1966) maalauksissa häivähtää sekä naivistinen että surrealistinen taide. Naivistisesta tyylistään huolimatta Kaarnan teokset ovat enemmän kuin arkisen elämän kuvauksia. Ne ovat usein kantaaottavia. Aiheet, jotka antavat ensi katsomalta lapsenomaisen vaikutelman, nousevat itsensä yläpuolelle yleispäteviksi ja ajattomiksi. Kaarnan isokokoiset akryyli- ja öljymaalaukset muodostavat oman ihanan värikylläisen maailmansa, joka jättää tuskin ketään kylmäksi. Lähimmin tarkasteltuna karamellintuoksuinen idylli kuitenkin rakoilee, eikä aina olekaan niin helppo huomata missä hyvän ja pahan raja kulkee. Kaarnan maalauksilla on selviä yhtymäkohtia naivismin kanssa värien käytön ja osin aiheiden esitystavan osalta. Tämä on kuitenkin hieman hämäävää, sillä Kaarnan aiheet ja symbolismi eivät rajoitu naivistien tapaan pelkästään arkiseen elämänpiiriin tai siitä pursuavan huumorin kuvaukseen. Myös hänen tekninen otteensa aiheiden käsittelyyn ja sommitteluun on monipuolisempi kuin perinteisesti itseoppineilla naivisteilla.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Marika Kaarna: ”Rouva”, 2015, akryyli kankaalle, koko 130 x 170 cm

 

Petri Hytönen

Nopeasti kuivuvana, arkana ja vaativana vesiväri mielletään hetken taiteeksi, jossa sisältökin on muodolle alisteinen: kohteena on usein ohikiitävä hetken impressio, valo, kappale tunnelmaa. Harva akvarellisti kertoo tarinaa, kommentoi kriittisesti maailman menoa tai yrittää nivoa yhteen arkitodellisuuden ja fantasian. Petri Hytönen (s.1963) on melko yksinäinen ilmiö suomalaisessa akvarellitaiteessa. Hän hallitsee akvarellin mahdollisuudet suvereenisti. Hän tuottaa isoissa vesiväritöissään illuusiota, maagista valoa ja hetken tunnelmaa, mutta se on vain tausta hänen kuvamaailmalleen: ”Teen enemmän kuvia kuin materiaaliestetiikkaa. Se ei vain ole minun juttuni. Sitä on jo tehty kaksisataa vuotta. Ei ole enää sellaisia ihmisiä, jotka voisivat tehdä samaa kuin esimerkiksi Turner tai Goya. Tai sitten Corot… varhaisemmista ehkä Fragonard. Käsityön aika on mennyt. Kehitän tekniikkaa mieluummin johonkin muuhun suuntaan, missä se ei vielä ole ollut.” Hytönen on osannut myös valjastaa tekniikan käyttöönsä: työlään laveeraamisen sijaan hän käyttää ruiskua, luonnoksia hän tekee digitaalisesti tietokoneen avulla. Itse teos syntyy kuitenkin puhtaana käsityönä, mutta akvarellin zeniläinen hetki siirtyy hytösmäisesti jousiammunnan sijaan korkeushyppyyn: ”Se on jotain itse kehiteltyä zenbuddhismia. Siinä on aikamoinen rimakauhu… olen entinen korkeushyppääjä… voinko mennä?… nyt voin mennä!…” Vesiväri on myös itsensä kiduttamista ”kaikessa minimalistisuudessaan, vähyydessään”: ”Kaikista kevyimmät ja tietyllä tavalla kaikista vittumaisimmat materiaalit. Se on jotenkin sadomasokistista. Et saa tyydytystä heti. Pitää hinkata hirveästi, ennen kuin saa ajoittain jälkeä aikaan, ja kuitenkin näet sen niin nopeasti. Materiaali on samalla myös hirvittävän hidas. Sillä ei pysty tekemään kauheata vauhtia isoja sarjoja.”

Mutta Hytösen kuvat eivät pysäytä katsojaa tekniikallaan. Ensimmäinen hämmästys tulee ajallistettavissa ja paikallistettavissa olevan kuvamaailman eri tasoista ja niiden yhdistelmistä. Niiden ”kielioppi” on vinksahtanut, proosa ja runo ovat sekoittuneet keskenään. ”Havaitsemisen yleisten lakien vaikutuksesta toiminnot automatisoituvat sitä mukaa kun ne tavanomaistuvat”, sanoo venäläinen formalisti Viktor Shklovski ja siteeraa Tolstoita: ”Mutta jos kukaan ei nähnyt tai näki tiedostamatta, tai jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.” Juuri tähän perustuu Hytösen teosten voima: automaation rikkomiseen, tiedostamattoman avaamiseen. Ja tällä en tarkoita mitään psykoanalyyttistä vaan jotain arjen heuristiikkaa: pienten ahaa-elämysten suuruutta, joiden avulla suunnistetaan menestyksekkäästi arjen ja fantasian raja-alueilla. Siteeraan edelleen Shklovskia: ”Jotta elämämme palaisi ja jotta asiat jälleen koettaisiin… on olemassa se mitä kutsutaan taiteeksi… taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa…” Hytösen akvarellit purkavat havaitsemisen automaatiota äärimmäisen tehokkaasti. Katsoja ei pelkästään ’tunnista’ vaan ’näkee’. Mitä näen, kun nousen ensimmäistä kertaa lentokoneella pilvien yläpuolelle? En varmaankaan Hytösen tavoin jääkiekkojoukkueita, mutta muistan tuon hetken kymmenien vuosien takaa. Juuri nyt muistan sen. Astuin ulos koneesta ja kävelin… Vieraannuttamisen kautta asiat havaitaan – silloin kun ne siis havaitaan vahvasti ja tämä jatkuu kauan – tilallisuuden sijaan jatkuvuudessaan. Kyse on pohjimmiltaan kokonaisesta elämästä ja siitä, kuinka fantasia on osa sitä, kuinka se on arkea ja totta. (Teksti: Otso Kantokorpi)

Artikkelin alussa oleva työ: Petri Hytönen: The Beachparty is over, 2014, vesiväri kankaalle 30 x 50 cm

Simo ÖrmäKevään 2017 residenssitaiteilijoina Marika Kaarna ja Petri Hytönen