Maailmanloppuja ja utopioita

IRF Taide

Villa Lanten residenssissä puoli vuotta työskennellyt taiteilija Kasper Muttonen avaa ateljeensa ovet 17. kesäkuuta 2015 ’Utopia – luonnoksia’ -Open Studiossa.

Residenssitaiteilijan mielestä nykytaidetta oppii ymmärtämään sitä katsomalla – kuten saippuaoopperaa.

Kuvanveistäjä Kasper Muttonen, 36, näyttää tietä renessanssihuvilan kellariin. Portaikon pimeys tuo mieleen lähinnä perunakellarin, mutta valoa riittää, kun Muttonen avaa taiteilijan ateljeen oven: Rooman kevätvalo levittäytyy valkoisille seinille, joilla riippuu Muttosen kolmiulotteinen, vesiaiheinen taulu. Sivupöydillä kohoaa pienoismalleja hiekan ja veden valtaamista taloista.

Taulut ja pienoismallit kertovat Muttosen tyylistä, joka sekoittaa perinteistä maalaustaidetta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria. Eri kuvataiteen alat ovat kulkeneet Muttosen elämässä aina: lapsena hän katseli itseoppineen taidemaalari-isän tauluja kotona ja päätti ryhtyä isona arkkitehdiksi. Tie vei kuitenkin Kuvataideakatemiaan, josta Muttonen valmistui vuonna 2003.Muttonen opiskeli maalausta ja veistoa, ja viimeinen vuosi kului vaihdossa arkkitehtiosastolla. Kuvataideakatemiasta valmistuttuaan Muttonen jatkoi myös lapsuudenhaaveen, arkkitehtuurin, opiskelua Aalto-yliopistossa. Nyt hän on jo kotimaassa tunnettu taiteilija, jonka töitä voi löytää esimerkiksi Saastamoisen säätiön taidekokoelmista.Muttonen kuvailee itseään lähinnä kuvanveistäjäksi. Hän tekee pääosin kolmiulotteisia teoksia, joissa eri taiteenalat sekoittuvat – sen näkee esimerkiksi merensinisestä taulusta, jonka aallot kohoilevat käsinkosketeltavasti. Roomasta löytyy Muttosen mielestä malliesimerkkejä eri taiteenalojen rajojen ylittämisestä.

– Michelangelon tekemä Pietarinkirkon kupoli on itsessään valtava veistos. Samalla se on arkkitehtuuria ja maalaustaidetta – kokonaistaideteos, Muttonen huomauttaa.

Älkää epäilkö betonin kauneutta

Roomassa Muttonen on viihtynyt hyvin – hän pitää sitä vaikkapa Pariisia pehmeämpänä kaupunkina. Italialaiset ovat ottaneet hänet hyvin vastaan, vaikka hän ei puhu maan kieltä. Englannilla on selvinnyt tähän saakka.

Rooma on Muttoselle monien todellisuuksien kaupunki. Se on kaupunki, joka Rooman imperiumin sorruttua koki eräänlaisen maailmanlopun. Toisaalta se on ikuisesti antiikin kaupunki – ikivanhat pylväät ovat seilanneet ajan halki läpi kaupungin. Rooma on myös uskonnon ja kirkkojen, barokin ja teatraalisuuden kaupunki.

Ennen kaikkea Rooma on betonin, Muttosen töille tärkeän materiaalin, luvattu kaupunki.

– Betonissa on ironiaa: sillä on saatu aikaan mitä kamalimpia rakennuksia, mutta oikeasti ongelma ei ole karuus vaan tylsyys. Betoni on veistoksellinen ja oikein käytettynä kaunis materiaali. Aina, kun joku epäilee betonin kauneutta, mainitsen, että myös Pantheonin kupoli on muuten betonia, huomauttaa Muttonen.

Kaupunki palaa luonnontilaan

Muttosen oma taide liittyy usein rakentamiseen lapsuuden arkkitehtihaaveita seuraillen. Niinpä myös kaupungin tunteminen ja siellä liikkuminen on tärkeää. Luovin aika koittaa usein illasta, joten päivät voi käyttää seikkailuihin Rooman pienillä sivukaduilla – mielellään niillä, joille turistit eivät eksy.

– Näen kaupungin luonnontilana, rakennettuna ympäristönä. Rakennettu ei aina tarkoita viimeisen päälle suunniteltua, eihän Roomankaan rakentamisessa ole paljon logiikkaa. Lopulta luonto ja rakennettu sekoittuvat: antiikin pylväät ovat palaamassa takaisin luonnontilaan, sanoo Muttonen.

Omissa töissään Muttonen tarkastelee luonnonilmiöitä abstraktilla otteella. Pöydällä lepäävän pienoismallin pleksilasin läpäisevät reiät jäljittelevät valon heijastumista puun lehvästön läpi. Klassisemmastakin arkkitehtuurista löytyy luonnon ja ihmiskäden sekoittamista: Muttonen ihailee esimerkiksi Hadrianuksen huvilan suihkulähteitä; sitä, kuinka vesi virtaa tilan läpi.

Arkkitehtuuria ihmisten ja tunteiden ehdoilla

Vesi soljuu Muttosen töissä unenomaisesti, mutta uhkaavasti – rakennukset hukkuvat veteen. Ilmastonmuutos voi tehdä skenaariosta totta myös tosielämässä. Suuri osa maailman kaupungeista on rakennettu meren rannalle, ja vedenpinnan nousu uhkaa myös ihmiselämiä.

Maailmanlopun ja utopian teemat ovatkin lähellä Muttosen sydäntä, ja hän valmistelee parhaillaan Rooman instituutissa utopia-aiheista näyttelyä.

Teoksissaan Muttonen kommentoi paitsi ulkoa tulevia uhkia, myös olemassa olevaa rakentamista. Kun puhumme Helsingin Töölönlahden sivustalla kohoavasta toimistorivistä, pyöräyttää hän silmiään. Arkkitehtuurissa ei voida välttää käytännöllisiä näkökulmia, mutta tilaan pitäisi mahtua myös tunne. Kaupunkitilaa tulisi rakentaa paremmassa yhteydessä kaupungin asukkaisiin.

– Suomi on niin teollisesti rakennettu maa. Historiallinen rakennuskanta on tuhottu, tilalla on vain keskinkertaista arkkitehtuuria. Esimerkiksi Saksassa talot valetaan paikan päällä, Suomessa kaikki tehdään elementeistä. Ei mennä paikan ehdoilla, vaan toistetaan samoja stereotypioita kaikkialla.

Kuvataiteen ymmärtäminen vaatii katsomista – kahteen kertaan

Muttonen uskoo, että hänen teoksensa avautuvat abstraktista ulkomuodostaan huolimatta myös tavalliselle kaduntallaajalle. Hän myöntää myös, ettei itsekään aina täysin ymmärrä ammattitaiteilijoiden monimutkaisia töitä.

– Kyse on tottumuksesta. Esimerkiksi saippuaoopperoiden juonet voivat olla tänä päivänä yllättävän monimutkaisia, mutta ihmiset seuraavat niitä silti. Ovat oppineet seuraamaan. Samoin nykytaiteen ymmärtäminen vaatii sitä, että sitä näkee enemmän.

Muttonen on taiteilija, joka viihtyy ulkomailla. Villa Lantessa työskentelyn mahdollisti Kordelinin säätiöltä saatu tuki – mutta jo ennen Rooman instituutin kautta hän on työskennellyt residensseissä Baselissa, Freiburgissa ja Pariisissa. Rooman jälkeenkin odottaa työskentelykausi saksalaisessa linnassa Schloss Wiepersdorf Brandenburgissa – kiitos Kulttuurirahaston residenssin.

– Taiteilijana on aina vähän ulkopuolinen. Ulkomailla se on helpompaa, kun kaikki ulkomaalaiset ovat enemmän tai vähemmän ulkopuolisia, sanoo Muttonen.

Saija Räsänen

IRFMaailmanloppuja ja utopioita