Alkuvaiheita 1960- ja 1970-luvuilla

Eva Margareta Steinby, wihuristi 1967, 1968, 1972

Rakel Wihuri – wihuristin muistikuvia

1960-luvulla olivat aloittelevaa tutkijaa tukevat säätiöt vähissä. Vuoden 1964 syksystä olin juuttunut tiilileimaprojektiin ja Roomaan, kitkuttelin kuukaudesta toiseen tietämättä miten kauan voisin työtä jatkaa. Wihurin stipendin saaminen vuosina 1968, 1969 ja vielä 1972 oli suunnaton helpotus. Kun Lateres signati Ostienses -edition ensimmäinen osa ilmestyi halusin kantaa sen Rakel Wihurille näyttääkseni että apuraha tuotti tuloksia. Minut kutsuttiin kotiin lounaalle. Rakel (kuten meillä wihuristeilla oli tapana kutsua hyväntekijäämme) yllätti minut ihailemasta leveälle matalalle ikkunalaudalle aseteltua taidelasia ja kysyi keräänkö minäkin Gallet-maljakkoja. Vastasin että kyllä silmilläni. Toisenlaista elintasoa edellytti myös hänen vaatimuksensa että wihuristin pitää osata avata samppanjapullo (sitä taitoa toki saattoi harjoitella myös halvalla kuohuviinillä).

Rakelilla oli tapana käydä Roomassa joka vuosi. Wihuristi toimi oppaana ja tulkkina niin museoissa kuin luksuskaupoissa. Jälkimmäinen ei aina ollut hauskaa, vaikka joskus huvittavaa. Kun Rakelin suu meni ylösalaisin käännetyn U:n muotoiseksi mietin kumpi voitti ylimielisyyskilvan, hän vai superelegantti myyjätär. Harvoin hän mitään osti, hänen makunsa oli ehdoton. Opin että ”nuorena nuoruus, vanhana vaatteet”, ehdottomasti oikeat vaatteet.

Kiitokseksi meitä kestittiin jossakin hyvässä ravintolassa. Kun Roomassa sattui olemaan yhtaikaa kaksi entistä ja silloinen wihuristi päätimme (Paavo Castrén, Eeva Väänänen ja minä) vastata tarjoamalla hänelle illallinen Taverna Giuliassa. Ilta oli menestys, Rakel hyväntuulinen ja sydämellinen. Ilmeisesti hän ei ollut tottunut siihen, että apurahan saajat mitenkään ilmaisivat kiitollisuutensa henkilökohtaisesti. Kutsuin hänet karonkkaani; se oli hänelle aivan uusi kokemus.

Eräs Rakelin vierailu päättyi siihen, että hän veti laukustaan ison tukun seteleitä, jonka Paavo, minä ja instituutin sihteeri Erica von Frenckell-Surdi saimme käyttää taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevan instituutin hyväksi miten parhaaksi katsoimme. Erica ei koskaan paljastanut miten hän kulutti kolmanneksensa, mutta Paavo teetti uudet puiset vuoteet kaikkiin yläkerran huoneisiin (muutoksen arvon tietää vain se, joka on kokenut aikoja sitten riippumaton muotoisiksi menneet hetekat). Minä uudistin samojen huoneiden tekstiilit; rahalla sai jopa liukuovet vaatekomeroihin. Tämä ei ollut Wihurin rahaston, vaan Rakelin yksityistä hyväntekeväisyyttä.

Kun Rakel viimeisen kerran tuli Roomaan hänellä oli mukanaan seuralainen, jota ilman hän ei voinut liikkua. Hän halusi kuitenkin tradition mukaan käydä jossakin arkeologisessa kohteessa. Unto Paananen oli johtajana ja hänellä oli viissatasen lisäksi myös mukava iso auto. Päädyimme siihen että Rakelille näytetään ainakin pieni osa Villa Adrianaa marraskuun dramaattisessa valossa ja ehkä, ehkä myös Villa d’Este ylhäältä. Kävelimme parkkipaikalta Canopon lähettyville ja takaisin. Daamit olivat kuulemma tämän ponnistuksen jälkeen nukkuneet 14 tuntia, mutta olivat ilokseen todenneet, että television edessä päivänsä viettävä Rakel voi kävelläkin.

Sillä kertaa illalliskutsu oli Hotel Hasslerin terassille (sattui olemaan syntymäpäiväni, jonka viettäminen tietysti siirtyi). Rakel oli mennyt sinne etukäteen valitsemaan ruoat ja samppanjan. Alkuruoka oli insalata di mare. Katsoin eteeni pantua ihanuutta ja pelkäsin. Rakel oli todella nähnyt vaivaa meidän vuoksemme, en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä ruoasta, jolle aikaisempien kokemusten mukaan olin allerginen. Päätin että syön; pahimmassa tapauksessa saavat viedä vatsahuuhteluun. Mitään ei tapahtunut. Ehkä asiaa auttoi samppanja, jota taisi mennä pullo per henki.

Illallisen jälkeen Unto vaimoineen hävisi nopeasti viissatasella. Hotellin portieri ei monesta yrityksestä huolimatta löytänyt meille muille taksia. Villa Adrianan kokemuksen rohkaisemana rouva päätti kävellä; matka Hotel Anglo-Americanoon oli kohtuullinen ja alamäkeä. Puolivälissä Via Sistinaa yllätti periroomalainen rankkasade. Kellään ei ollut sadevaatteita eikä edes sateenvarjoa. Pääsimme perille litimärkinä, kikatimme niinkuin teinitytöt. Viimeinen muistikuva: vettä valuva ja hymyilevä Rakel (jota ei saanut halata).

Paavo Castrén, wihuristi 1969, 1970

Wihuristi-Paavon muistelmat

Olin mukana Veikko Väänäsen johtamalla tieteellisellä kurssilla Suomen Rooman-instituutissa keväällä 1961 kymmenen muun pitemmälle ehtineen opiskelijan kanssa ja osallistuin Palatiumin graffitoja tutkineen työryhmän työhön keväällä 1962. Vielä samana syksynä palasin Alfred Kordelinin säätiön antaman apurahan turvin jatkamaan graffitojen kopioimis- ja tutkimustyötä. Silloin Jaakko ja Eila Suolahti olivat jo ottaneet instituutin johtoonsa.

Koska stipendini oli pieni, sovittiin, että saisin yhdessä vaimoni Sirpan kanssa instituutissa ilmaisen asunnon, jos auttaisin johtajaa joissakin käytännön tehtävissä, aluksi varsinkin vieraiden opastuksessa, silloin kun Jaakko Suolahdella itsellään ei ollut siihen aikaa. Silloinhan instituutissa oli vakinaisesti vain sihteeri, Erica Surdi von Frenckell, ja osa-aikainen kirjastonhoitaja Clara Castelli, joka yritti panna laiminlyötyä kirjastoa säälliseen kuntoon. Siis ei assistenttia eikä isännöitsijää.

Sain apurahalleni jatkoa Emil Aaltosen säätiöltä ja opetusministeriöltä ja saatoin jatkaa työtäni Roomassa 2–3 kuukauden kesäaikoja lukuun ottamatta aina kevääseen 1964 saakka. Kesälomamatkani Suomeen rahoitin toimimalla latinan alkeis- ja pro exercitio -opettajana Seinäjoella Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa, jossa oppilainani olivat mm. tuleva professori Simo Knuuttila ja tuleva dosentti Reijo Pitkäranta.

Kauppaneuvos Rakel Wihurilla oli noina vuosina tapana käydä pienen seurueen kanssa miltei joka vuosi Roomassa. Joskus mukana oli hänen nuorin veljensä Runar Hellberg, joka omisti marketin ja suositun Nimbus-ravintolan Porvoossa, mutta useimmiten hän tuli naisseurassa yhdessä miniänsä Marja Aarnio-Wihurin, joidenkin Salus-sairaalan henkilökunnan edustajien ja ainakin kerran erään merenkulkuneuvos Antti Wihuria hoitaneen saksalaisen gerontologian naisprofessorin kanssa. Noina kertoina hän ehdotti, että minä ottaisin huolehtiakseni raha-asioista yhteisillä retkillämme. Kun menin aamulla noutamaan seuruetta Excelsior-hotellista, kauppaneuvos kävi aluksi noutamassa hotellin kassakaapista ”juoksevia menoja” varten käteissumman, joka suunnilleen vastasi minun kuukaudeksi varaamani osuutta apurahastani. Tämä summa taskussani opastin päivän seuruetta ja huolehdin sisäänpääsymaksujen, taksien, kahvien, aperitiivien ja lounaiden laskuista.

Illalliset, joissa Suolahdetkin olivat mukana, kauppaneuvos järjesti itse hotellinsa henkilökunnan neuvojen mukaan. Silloin pääsimme todella arvokkaisiin ravintoloihin, kuten 1300-luvulta peräisin olevaan Ostaria dell’Orsoon ja heidän hotellinsa lähellä olevaan Sans Souciin, jossa pastaruokia maustettiin usein tavattoman kalliilla valkeilla tryffeleillä.

Syksyllä 1963 olimme Wihurien visiitin aikana parhaillaan järjestämässä Suomen suurlähetystön ja Suomen Rooman-instituutin osuutta vuotuisissa joulumyyjäisissä Punaisen ristin hyväksi. Kauppaneuvos Wihuri innostui ajatuksesta ja lähetti myyjäisiin Just Right -asuja, joita hän oli alkanut tuottaa. Suurlähetystön ja instituutin kauniit rouvat kauppasivat niitä myyjäisissä melko hyvällä menestyksellä.

Keväällä 1964 palasin Suomeen suorittamaan asevelvollisuuttani ja jatkamaan opintojani. Minullahan oli Rooman kirjallisuuden laudaturin lisäksi cum laude -arvosanat Germaanisessa filologiassa ja Musiikkitieteessä, ja katsoin, ettei tämä aineyhdistelmä ollut paras mahdollinen. Armeijasta päästyäni olin ensin syksyn 1965 Kuopion Klassillisessa lyseossa Unto Paanasen sijaisena, kun tämä oli silloin Roomassa ensimmäisenä Wihurin stipendiaattina. Hänen jälkeensä nauttivat Wihurin stipendiä vielä myös Heikki Solin ja Eva Margareta Steinby (kahdesti), ennen kuin tuli minun vuoroni vuonna 1969. Väliaikana aloitin kreikan opinnot melkein alusta ja suoritin laudaturin syksyllä 1968. Silloin sain myös lisensiaatin tutkintoni valmiiksi.

Vatikaanin Autoparcon työryhmä: Reijo Pitkäranta, Ritva Pahtakari, Vesa Väätäjä ja Paavo Castrén

Vuonna 1968 oli syntynyt omalaatuinen tilanne, sillä instituuttimme johtajaksi ei löytynyt pätevää ja halukasta lähtijää. Instituutin ”omat” kasvatit eivät olleet vielä riittävästi pätevöityneet, eikä kukaan varttuneemmista tutkijoista ollut halukas lähtemään. Suunniteltiin jopa instituutin väliaikaista sulkemista. Viimein saatiin professori Veikko Väänänen taivutetuksi lähtemään syksyllä 1968 toistamiseen hoitamaan tehtävää. Hän sitoutui kuitenkin vain vuodeksi ja vain sillä ehdolla, että saisi minut ”assistentikseen”, kuten hän asian ilmaisi. Koska assistentin tointa ei ollut, sain Wihurin stipendin vuodeksi 1969. Ainakaan kevätpuolella en ehtinyt lainkaan koskemaan omaan tutkimusaiheeseeni, koska tein todella kokopäiväistä assistentin työtä Väänäsen Vatikaanin Autoparcon hautausmaalla työskennelleen työryhmän kanssa, opastamalla vieraita ja johtamalla alkukesän opettajakurssia.

Työskentely Vatikaanin Autoparcon hautausmaalla saattoi Eva Margareta Steinbyn ja minut läheiseen yhteistyöhön Vatikaanin arkeologisen osaston johtajan professori Filippo Magin kanssa, joka juuri silloin suoritti tärkeitä kaivauksia Basilica di Santa Maria Maggioren alla tarkistaakseen, pitikö kirkon paikan valintaan liittyvä traditio paikkansa. Tradition mukaan paavi Liberius oli rakennuttanut alkuperäisen Mariakirkon paikalle, jonne satoi lunta 5. elokuuta vuonna 352. Kävi ilmi, ettei traditio pitänyt paikkaansa, vaan Sixtus III oli rakentanut basilikan 400-luvun alkupuolella varhaiselta keisariajalta periytyvän julkisen rakennuksen päälle. Tuon rakennuksen raunioissa oli mielenkiintoinen kalenteri ja graffitoja, jotka sain tutkittavikseni ja julkaistavakseni. Osallistuin silloin myös Lateraanikirkon Kastekappelin alla suoritettuihin kaivauksiin ja julkaisin sieltä löytyneet graffitot.

Kun Autoparcon työmme valmistui vuonna 1972, kävimme luovuttamassa sen paavi Paavali VI:lle juhlallisessa audienssissa. Siinä yhteydessä sain myös Vatikaanin kuvernöörin allekirjoittaman työtodistuksen Pyhän Istuimen hyväksi tekemästäni työstä.

Vatikaanin Autoparcon julkaisun luovutus Paavi Paavali VI:lle vuonna 1973. Kuvassa Anne Helttula (vas.), Reijo Pitkäranta, Henrik Lilius, paavi, Veikko Väänänen, Filippo Magi ja Paavo Castrén.

Syksyllä instituuttimme johtajaksi tuli Tuomo Pekkanen, ja suhteeni instituuttiin viilenivät jääkylmiksi. Loppusyksystä tuli kuitenkin professori Iiro Kajanto työryhmineen tutkimaan Largo Argentinan temppelialueen piirtokirjoituksia julkaisua varten. Kajanto oli loukannut jalkansa, ja minä kuljetin hänet aamuisin ensin työpaikalle autollani, jos hän yleensä pääsi tulemaan, ja johdin muuten kokonaan piirtokirjoitusten kopiointi- ja valokuvaustyötä Vatikaanissa saamani kokemuksen perusteella.

Taputteiden tekoa Largo Argentinalla marras–joulukuussa 1969. Kuvassa Paavo Castrén (vas.), Heidi Wichmann-Sirén ja Anneli Kuronen (Tella).

Myös tuleva wihuristi Maija Väisänen oli silloin Roomassa, ja viikonloppuina kuljetimme kahdella autolla työryhmän neljää viehättävää naista tutustumaan Rooman ympäristön nähtävyyksiin. Kun tulin lounasravintolaan noiden viiden nuoren kukoistavan naisen seurassa, oli isäntäväen säännöllinen kommentti: ”Beato lei!”

Minulla oli silloin melko iso huoneisto Monteverde nuovossa melko lähellä instituuttia, ja siellä vietimme monta hauskaa iltaa hyvin kansainvälisessä seurassa tutustuen nuoriin italialaisiin arkeologeihin ja muiden instituutin opiskelijoihin.

Instituutin johtajan vastustuksesta huolimatta sain jatkoa stipendikaudelleni vuodeksi 1970, koska aivan oikeutetusti katsottiin, etten ollut voinut lainkaan käyttää apurahaa siihen mihin se oli tarkoitettu. Osallistuin vain sporadisesti instituutin toimintaan mm. huolehtimalla vuoden 1970 kevätkurssin Albanovuorten, Ostian, etruskialueen ja Campanian ja Lucanian retkien opastuksista.

Tuomo Pekkasen työryhmä Tusculumissa 1970. Kuvassa Tuomo Pekkanen (vas.), Irma Korkkanen (Sorvali), Karl Milán, Margareta Wilkman, rouva Ketola, Paavo Castrén ja Juhani Piilonen.

Kauppaneuvos Rakel Wihurin ja hänen seurueensa vierailut jatkuivat entiseen tapaan, kuten jatkui myös tehtäväni päivittäisten laskujen maksajana. Koetimme aina löytää uusia käyntipaikkoja, jotka olisivat riittävän mielenkiintoisia ja joissa kauppaneuvos ei ollut vielä käynyt. Kun samantapainen traditio jatkui myös myöhempien stipendiaattien aikana, uskon kauppaneuvoksen saaneen kaiken kaikkiaan melko hyvän kuvan Rooman ja sen ympäristön nähtävyyksistä.

Muistan erään lounaan, jonka nautimme vanhassa kunnianarvoisessa ravintolassa nimeltä Alfredo alla Scrofa, joka oli kuuluisa siitä, että se oli ollut 1930-luvulla suosittujen elokuvatähtien Mary Pickfordin ja Douglas Fairbanksin suosikkiravintola. Nämä olivat lahjoittaneet ravintolalle suurikokoisen kultaisen lusikan ja haarukan, joilla ravintolan kuuluisia fettucineja tarjottiin hopeisesta maljasta ja joilla lounaan kunniavieras sai syödä suoraan hopeisesta maljasta sinne jätetyn viimeisen annoksen. Rouva Wihurille koitui tietenkin tämä kunnia, ja minä sain ansaitsematonta arvonantoa siitä, että hovimestari oli saanut päähänsä, että minulla oli jotakin tekemistä suurlähetystön kanssa ja kutsui minua koko ajan tittelillä ”Eccellenza”.

Lounaiden jälkeen saatoin seurueen vielä hotelliinsa, jossa kauppaneuvos kutsui joskus minutkin sviittiinsä nauttimaan lasillisen samppanjaa. Kerran hän huomasi aperitiivia nauttiessamme erään hienon baarin valikoimassa Krug-shampanjaa, joka oli ollut Antti Wihurin suosikki ja jota presidentti Paasikivi kuulemma vei Stalinille aina käydessään Moskovassa, koska Neuvostoliitossa hänkään ei sitä saanut. Ostimme sitä kylmässä pidetyn pullon mukaamme hotelliin. Minun tehtävänäni oli avata pullo ja tarjoilla samppanja. Rouva Wihuri sanoikin, ettei Wihurin stipendiä oikeastaan pitäisi antaakaan henkilölle, joka ei osaa avata samppanjapulloa ja tarjoilla siitä.

Toisen stipendivuoteni aikana olin kuitenkin päässyt käsiksi jo myös Pompeji-tutkimukseeni, johon käytin seuraavat vuodet Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston Rosenberg-apurahalla. Työ Pompejissa oli usein vaikeaa, koska sikäläiset viranomaiset suosivat sokeasti paikallisia tutkijoita, joiden työ antoi usein suuresti toivomisen varaa. Tutustuin kuitenkin vähitellen sekä vaikutusvaltaisiin napolilaisiin professoreihin, kuten Ettore Leporeen ja Marcello Giganteen, jotka antoivat minulle korvaamattomia neuvoja ja tasoittivat tietäni arkeologisten viranomaisten suhteen. Tärkeiksi tulivat myös suhteet italialaisiin ja ranskalaisiin arkeologeihin, jotka silloin työskentelivät Pompejissa. Kun työni lopulta valmistui vuonna 1975, Wihurin säätiö huolehti sen painatuskuluista.

Paavo Castrén keskustelemassa Gaetano Surdin (vas.) ja Eva Margareta Steinbyn (oik.) kanssa 1970.

Roomassa ja Pompejissa työskennellessäni yritin perehtyä italialaisten ja ranskalaisten kollegoitteni työhön, ja minussa heräsi ajatus yrittää laajentaa suomalaisen antiikintutkimuksen kenttää klassillisen arkeologian suuntaan unohtamatta hyvää tekstien, papyrusten ja piirtokirjoitusten hallintaamme. Kun tarkastelen tilannetta nyt lähes 50 vuotta myöhemmin, minun on kai tunnustettava, etten ole tässä erityisen hyvin onnistunut. En näet ole saanut edes kaikkia lähimpiä kollegoitani vakuuttuneeksi siitä, että suunta olisi ollut oikea.

Eeva Ruoff-Väänänen, wihuristi 1971

Wihurin stipendiaattina Roomassa

Rooma  ja Villa Lante olivat minulle jo tuttuja Wihurikauteni alkaessa vuoden 1971 tammikuussa. Olin opiskellut Rooman yliopistossa edellisenä syksynä Italian valtion myöntämän stipendin turvin. Olin ollut myös Villa Lantessa Prof. Patrick Bruunin kolme kuukautta kestäneellä etruskikurssilla vuoden 1967 keväällä.

Tuoreen wihuristin päivät jatkuivat edelleen yhtä työntäyteisinä kuin syksylläkin, ja hänen arkensa oli yhtä hankalaa kuin roomalaisten arki yleensäkin. Posti, puhelin ja julkinen liikenne toimivat jotenkin omaehtoisesti, perin eri lailla kuin Suomessa, ja kolikoista tuntui olevan pulaa joka kaupassa. Minulla oli väitöskirja tekeillä ja kaikki aika oli käytettävä tarkoin sen hyväksi. Oli tehtävä matkoja kirjastoihin, arkistoihin ja museoihin, mutta joku niistä oli aina kiinni. Ne olivat remontissa, muuttamassa toiseen taloon tai joku oli muuten vain sulkenut ovensa. Eräillä laitoksilla oli hyvin rajoitetut aukioloajat, ja jotkut olivat kiinni “toistaiseksi”, koska niiden henkilökunta oli lakossa. Tähänkin tottui, Santa Pazienzaan turvautuminen muodostui tavaksi.

Ahertaminen katkesi pariksi päiväksi tammikuun lopulla presidentti Kekkosen Italian valtiovierailun takia. Juhlallisuudet alkoivat Ciampinon lentokentällä. Finnairin kone laskeutui minuutilleen ilmoitettuun aikaan. Tykit ampuivat kunnialaukauksia, musiikki pauhasi, ja sitten pitkä autokolonna lähti porhaltamaan Roomaa kohti. Via Appia Antica oli suljettu muulta liikenteeltä. Colosseumin edessä pysähdyttiin kuuntelemaan Rooman pormestarin tervetuliaissanoja. Samana iltana oli Italian presidentti Giuseppe Saragatin Quirinalen palatsissa järjestämä juhla, ja sattumoisin pääsin “toiseksi parhaiden” vieraiden saliin. Olin näet syventynyt innokkaaseen keskusteluun opettajani prof. Jaakko Suolahden kanssa silloin, kun vieraita alettiin ohjata vastaanottosaleista palatsin sisätiloihin. Samalla heidät vaivihkaa „siivilöitiin“. Jaakko Suolahdella oli monia kunniamerkkejä, ja niinpä kaartilaiset tekivät hänelle joka ovella kunniaa niin että kannukset helisivät. Samalla häntä ja hänen keskustelukumppaniaan viittailtiin tarmokkaasti siirtymään milloin oikealle, milloin vasemmalle. Noin kahdeksannessa salissa päädyimme parin sen ajan kuuluisuuden eli Gina Lollobrigidan ja autokuningas Gianni Agnellin seuraan. Presidentit ja ministerit oli jotain muuta kautta ohjattu palatsin ruokasaliin, jossa heillä oli „istuva“ pöytä. Me „toiseksi parhaat” saimme aterioida seisoaltamme, mutta tarjoilu oli ylenpalttista.

Suomen Vatikaanin lähettilään vastaanotto Villa Lantessa ei ollut yhtä muhkea, mutta visuaalisesti erittäin vaikuttava. Joukko kardinaaleja oli saapunut kutsuihin heidän silloin vielä käyttämissään pitkissä, kokopunaisissa kaavuissa, jotka sopivat hyvin loggian myöhäisrenessanssiin ja sen ikkunoista avautuvaan Rooman kattojen ja Albanolaisvuorten panoraamaan.

Wihuristi toimi instituutin assistenttina ja järjesti kurssien osanottajille museokäyntejä ja retkiä. Siihen meni paljon aikaa. Oli pyydettävä lupia eri tahoilta, järjestettävä oppaita, hankittava alennuksia sisäänpääsymaksuihin ja kulkuneuvoihin, ja kutsuttava mukaan muiden instituuttien jäseniä. Ja sitten koko vaivalla koottu ohjelma sortui jonkun lakon takia. Peruuta kaikki ja laadi uusi suunnitelma…

Pääsiäisen tienoilla rouva Rakel Wihuri tuli parin sukulaisensa kanssa Roomaan. Stipendiaatin odotettiin esittelevän heille merkittäviä nähtävyyksiä. Valmistin ohjelman huolellisesti, ja tilasin päivällistä varten pöydän Trattoria Ulpian terassilta, Trajanuksen forumin viereltä. Ilkeät tuulenpuuskat alkoivat kuitenkin puhallella vielä alkupaloja syödessämme, ja rouva Wihurin hattua koristaneet pitkät, kapeat sulat naksahtelivat poikki toinen toisensa jälkeen. Se ei tehnyt päivällistunnelmalle ollenkaan hyvää.

Kesäkuun alussa Villa Lantessa pidettiin uskonnonopettajien kurssi, ja järjestin heillekin retkiä ja museokäyntejä. Cerveterin matka muodostui muistettavaksi sen vuoksi, että etruskihautojen keskellä alkoi äkkiä kaikua ”Maa on niin kaunis” –  hyvin hitaasti laulettuna. Oho, olinko unohtanut varata aikaa aamuhartaudelle? Veisuu ei sinällään hämmentänyt minua, olin viettänyt monia kesiä Nilsiässä, Ukko-Paavon kotipitäjässä, missä tärkeät tapahtumat usein pyhitettiin rukouksilla ja virrenveisuulla. Eräs matkaseurueemme ulkojäsen tuohtui kuitenkin pahan kerran, hän otti ja närkästyi etruskivainajien puolesta.

Heinäkuussa yliopisto sulki ovensa tai tarkemmin sanottuna viimeisetkin ovensa. Melkein koko kevään opiskelijat olivat nimittäin olleet lakossa, ja opettajat olivat saaneet rauhassa omistautua tieteen tekemiselle. Minä lähdin Villa Giulian eli etruskimuseon järjestämille kaivauksille maaseudulle. Hautakammioissa vallitsi juhlava tunnelma. Piti kuitenkin olla tarkkana, että kaivajat eivät panneet esineitä johonkin „varmaan“ paikkaan. Vainajien korut, aseet, Charonin rahat, buccherot ja pienet öljylamput olivat yleensä aina samoilla paikoilla hautavuoteilla. Harjaantunut kaivaja pystyi siis kammion pimeydessäkin tietämään, mistä ne löytyivät.

Suomen Rooman-instituuttikin sulki kesällä virallisesti ovensa. Jatkoin kuitenkin asumista hiljaisessa Villa Lantessa, mutta muutin opiskelijakerroksesta alas taiteilija-ateljeehen. Siellä oli erinomainen työrauha. Ateljee oli suhteellisen viileäkin, koska se on osittain maantason alapuolella. Elokuussa instituutin ovet kuitenkin taas avattiin; silloin oli vuorossa epigraafikkojen kurssi. Rooman tärkeimmät nähtävyydet saatiin helteistä huolimatta katsotuiksi vaikka vanhan kaupungin kapeilla kujilla ja museoissa oli turisteja tungokseen saakka.

Syksy merkitsi ankaraa loppukiriä. Stipendikausi oli lähestymässä loppuaan, ja minun oli ehdittävä vielä tutkia ja selvittää paljon asioita ennen sitä. Marraskuussa tapahtui kuitenkin katastrofi. Pakkasin muistiinpanoni ja käsikirjoitukseni Zürichiin vietäviksi, sillä olin muuttamassa sinne. Ei ollut nimittäin mielekästä kuljettaa niitä ensiksi Helsinkiin ja sieltä Zürichiin. Matkalaukkuni ja kassini varastettiin kuitenkin lukitusta Fiatista Piazza Navonan tienoilla. – En jaksa oikein vieläkään muistella sitä tapahtumaa. Palasin kyllä sittemmin Roomaan, milloin lyhyemmäksi, milloin pitemmäksi aikaa, ja kirjoitin väitöskirjan toisesta aiheesta, mutta se tapahtui vasta Wihurin stipendikauden jälkeen.

Eeva-Maria ViitanenAlkuvaiheita 1960- ja 1970-luvuilla