20 vuoden jälkeen 1980- ja 1990-luvuilla

Timo Sironen, wihuristi 1988

Pari muistoa Wihuri-stipendikaudeltani 1988

Wihurin stipendin saajaan liittyvä terminologinen kommellus

Keväällä (tai syksyllä) 1988 Instituutissa kävi enemmän tai vähemmän merkittävä seurue, jolle tuolloinen johtaja Unto Paananen halusi esitellä Loggiassa jokseenkin virallisesti instituutin henkilökunnan – siis assistentti Jaakko Arosen, amanuenssi Simo Örmän ja vs. toimistosihteerin Hilkka Hämäläisen sekä talossa asuvan Wihuri-stipendiaatin. Kenties siksi että stipendiaatilla ei ollut virallista “asemaa” tai keventääkseen tilannetta, Unto käytti lyhyempää ja vähemmän kirjakielistä termiä “Wihuristi”, joka ilmeisestikin oli kuultu ja hahmotettu väärin “viulistiksi”. Seurueessa joku oli hiljaa hieman ihmetellyt “viulistin” (virka)tehtävän oleellisuutta Instituutissa ja/tai ko. stipendiaatin tuolloin vielä melko atleettista olemusta, mutta oikea termi saatiin kyllä saman tien selvitettyä seurueen jäsenille: “Wihuri-stipendiaatti”.

Kylmää valkoviiniä kirjailijalle

Wihuri-stipendiaatti tapasi asua ylimmässä kerroksessa, “Gavinan” huoneessa, jossa oli varustuksena mm. minikeittiö jääkaappeineen. Edellisiltana olin tutustunut Parlatoriossa ja viinilasin äärellä opiskelijaterassilla lupsakkaan kirjailija Juhani Peltoseen. Oli lounasaika ja Juhani oli vaimonsa kanssa kiertelemässä ylimpiä kerroksia, kenties mm. parempien näköalojen vuoksi. Juhani kulki yksin avoimen oveni ohi ja vaikutti janoiselta. Kun kysyin “biancoa vai rosatoa”, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: “Biancoa” ja lasi oli parissa sekunnissa täynnä kylmää peltikorkki-Frascatia sekä melko pian myös nautittu. Jos Juhanin vaimo olisi ollut näkö- ja huutoetäisyydellä, olisi hänkin toki saanut Wihuristilta lasin Frascatia.

Wihuristi avaa oven (muistelijana Eeva-Maria Viitanen)

Maaliskuun 3. päivänä 1988 saavuin ensimmäisen kerran Roomaan antiikintutkimuksen johdantokurssille osallistuakseni. Silloin tein matkan junalla Euroopan halki ja yöjuna saapui Roma Tiburtinan asemalle aamuyöllä. Onnistuin seikkailemaan ensin Monteverdeen ja sitten vielä Villa Lanten eteen, jossa odottelin kohteliaasti (ja pelokkaasti) noin klo 7 saakka ennen kuin soitin ovikelloa (auringonnousu Rooman yllä oli hieno). Kului hetkinen ja sitten Villa Lanten pääovi avautui: siellä seisoi vaaleansinisessä kangaspyjamassaan Timo Sironen, lukukauden 1987–1988 Wihurin stipendiaatti ja ensimmäinen henkilö, jonka olen koskaan tavannut Suomen Rooman-instituutissa. Joitain hetkiä elämässään ei vain koskaan unohda.

Ulla Rajala, wihuristi 1997-1998

Mitä wihuristius merkitsi minulle?

On helppo sanoa kuinka merkittävä Wihurin stipendi oli minun uralleni. En olisi nyt tässä, pakkaamassa jälleen laukkujani matkustaakseni Tukholmaan klassillisen arkeologian tutkijan virkani yksityiskohdista ja projekteistamme keskustellakseni. En olisi suuntaamassa Volterraan, jossa minun ainakin tulisi olla, kun te juhlitte Wihurin stipendin 50. vuotta.

Wihuristin vuosi antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden työskennellä eri tieteellisissä kirjastoissa, osallistua sekä kansainvälisten instituuttien ja italialaisten yliopistojen ja tutkimuslaitosten tapahtumiin ja opetukseen. Itse olin aktiivinen ja wihuristin aikanani kykenin seuraamaan The Restudy of the South Etruria Project -keramiikkaspesialistien työhön ja itse opin erottamaan etruskikeramiikkaa. Tuolta ajalta tunnen Marco Rendelin, Francesco di Gennaron, Helga di Giuseppen ja Roberta Cascinon.

Otin myös yhteyttä Rooman La Sapienza -yliopistoon ja Etelä-Etrurian Soprintendenzaan ja pääsin työskentelemään Veiin ja Ischia di Castroon. Molemmat kaivaukset jättivät pysyvän muistijäljen – ei vähiten professori Gilda Bartolonin kanssa useampaan kertaan käytyyn keskusteluun turvakenkieni mallista, jotka hänestä olivat väärät, mutta olivat olleet normien mukaiset Soprintendenzan kaivauksilla. La Sapienzassa istuin jälkityökurssilla italialaisten tutkinto-opiskelijoiden kanssa.

Eikä suomalaisten tutkijoiden ja Roomassa asujien kanssa oleminen ollut yhtään sen vähäpätöisempää. Wihuristiaikanani esimerkiksi Katariina Mustakallio toi opiskelijoitaan Roomaan, joita sitten opastin ympäri Villa Giulian etruskimuseota. Fidem-kurssilla oli eräs Susanna Niiranen, jonka ensimmäisen lapsen syntymätodistusdraamaa seurasimme. Tiemme kohtasivat 17 vuotta myöhemmin jälleen Villa Lantessa, jolloin olimme molemmat reissututkijaäitejä, toinen Tukholmassa ja toinen Oxfordissa. Vertaistuki on ollut aivan ehdottoman arvokasta.

Wihuristina tutustuin myös ns. kyökin puolelle, sillä johtaja Bruunin perheen au pair oli samalta kylältä serkkuni kanssa ja sain näköalapaikan Rooman au pair -kuvioihin. Roomassa asuneen italian opiskelijan arkkitehtuuriopiskelija-avomies puolestaan opetti minulle italiaa, sillä puhuttu italiani oli aivan kauhean kankeaa. Vieläkin italialaisten kollegojen täytyy kestää verbivirheitäni, mutta ilman noita keskustelutunteja tai Ischia di Castron täysitalialaista kielikylpyä en kommunikoisi tämänkään vertaa.

Nuo kokemukset eivät olisi olleet mahdollisia ilman aikaa ja paneutumista yksi kokonainen vuosi antaa. En luetellut niitä vain kertoakseni keitä tärkeitä tutkijoita olen tavannut. Wihurin rahasto antoi minulle mahdollisuuden ja käytin sen niin kuin parhaaksi taisin. Voin vain sanoa kiitos ja toivoa, että wihuristit saavat palata Roomaan toisetkin 50 vuotta.

Eeva-Maria Viitanen, wihuristi 1998-1999

Remonttia paossa

Saapuminen Wihuristiksi Roomaan vuonna 1998 oli jo kuin olisi kotiin tullut. Ensimmäisen kerran olin asunut Villa Lantessa antiikintutkimuksen johdantokurssilla keväällä 1988 ja sen jälkeen ollut Roomassa kaivauksilla 1992 sekä tieteellisellä kurssilla 1993. Ja noin puolet vuodesta 1997 olin jo viettänyt keräämässä aineistoa väitöskirjaani varten Kordelinin säätiön sekä Villa Lanten Ystävien apurahojen turvin. Niinpä tieto valinnastani 1998–1999 Wihuristiksi saavutti korvani luonnollisesti epävirallista tietä – hämärästi muistelen, että tiedon paljasti intendentti Simo Örmä yläkerran keittiössä. Kautta edeltävään aikaan kuuluu myös muisto siitä, miten intendentti ja silloinen johtaja Christer Bruun etsivät kirjastossa kiihkeästi kirjaa, jonka sijainnin heille saatoin kertoa. Herrat olivat lievästi epäuskoisia, mutta katsoivat kuitenkin ehdottamastani paikasta ja löysivät etsimänsä, jolloin johtaja lausahti ”Taisimme sittenkin saada oikean wihuristin.” Taustani suomalaisessa arkeologiassa ehkä aiheutti epäilyksiä.

Verrattuna useimpien wihuristien kauteen suurin ero omaani lie se, että Villa Lanten remontti ajoittuu siihen vuoteen: ei omaa huonetta Villa Lantessa. Minulle tarjottiin mahdollisuutta asua Via Faldan asuntolassa yhdessä toimiston kanssa, mutta lopulta kävi niin että päädyin asumaan sen vuoden aivan toisella puolella kaupunkia, Via Morgagnilla Policlinico Umberto I -sairaalan vieressä. Tämä mahdollisuus tuli tietysti Lante-tuttujen kautta eli Tampereen yliopiston historian laitoksen projekti vuokrasi asunnon ja kaipasi sinne yhtä pidempiaikaista vuokralaista Kirsi Salosen seuraksi. Tämän lisäksi asunnossa oli myös muita asukkaita, mm. instituutin ensimmäinen tutkijalehtori eli Jussi Hanska perheineen. Instituutin remontti merkitsi myös sitä, että talon asujaimiston tarjoama sosiaalinen ja toiminnallinen viihdepaketti loisti poissaolollaan. Morgagnilla oli kuitenkin erittäin hauskaa asua siitä huolimatta, että italialaisen normaalitalon lämmitys yllätti ikävästi syksyn tullen – sisällä oli välillä kylmempää kuin ulkona. Jonkinlainen sisäilmaongelmakin lie ollut alkusyksyn kosteiden säiden aikana, sillä olo oli välillä aika surkea. Yhdet kengät homehtuivat vaatekaappiin, mutta muilta tuhoilta onneksi vältyttiin. Tietokoneen ääressä saattoi istua alle tunnin ennen kuin sormet olivat niin kylmät, että piti pitää lämmittelytauko.

Oli hauskaa päästä tutustumaan uuteen kaupunginosaan ja samalla myös muuttamaan jo totuttuja työtapoja. Instituutissa ollessa Amerikan Akatemian kirjasto oli paras ja helpoin vaihtoehto: kävelymatkan päässä miltei kaikki kirjallisuus mitä ikinä halusi, rauhallinen ja miellyttävä ympäristö. Via Morgagni sijaitsi sen sijaan Saksan arkeologisen instituutin ja Brittiläisen koulun nurkilla, joten pääasiassa työskentelin varsikin saksalaisten isossa kirjastossa. Hämmästyttävää oli erityisesti se, että pöydistä käytiin miltei joka aamu miltei verinen taistelu – tutkijoita oli tulossa aina jonoksi asti ja aamulla piti olla ajoissa jonottamassa, jos halusi oman paikan koko päiväksi. Rooman yliopistot ja instituutit tarjoavat tietysti myös uskomattoman kirjon erilaisia konferensseja, seminaareja jne., joihin osallistuminen keskeytti aineiston keräämisen miellyttävällä tavalla.

Kirjastossa istumiseen vaihtelua toivat myös omat kenttämatkat tutkimusalueelleni Rooman esikaupunkialueilla kaukana kehätien, Grande Raccordo Anularen takana. Tavoitteena ei ollut käydä kovin monella tutkimallani noin 2000 antiikinaikaisesta asutuskohteesta, vaan enemmänkin saada tuntumaa maisemasta, kohteiden luonteesta ja näkymistä. Vanhan keskustan ulkopuolella Rooma on aika erilainen kaupunki, jossa kadun varrella saattaa olla nuotio, jolla joku laittaa ruokaa, jossa nurkan takaa löytyy valtavan suuri mustalaisleiri tai prostituoitujen valtaama tienpätkä. Bussilla, metrolla tai junalla pääsi aika pitkälle, mutta paras kulkuväline olivat omat jalat. Kävellen saattoi pysähtyä minne halusi, ei tarvinnut miettiä pysäköintiä tai palaamista alkupisteeseen, kun kohde oli saavutettu ja nähty.

Tuffilouhos Anion varrella.

Italialaisten kulttuuriyhdistysten retkiohjelmat tuli käytyä huolellisesti läpi etsiessä keinoja päästä käymään suljetuilla kohteilla, esimerkiksi nykyisen Frascatin barokkivilloissa, jotka usein on rakennettu antiikinaikaisten huviloiden päälle – italialaiset mummot ja papat hiukan ihmettelivät nuorta ulkomaista retkikaveriaan. Vähemmän mieltäylentävää oli tulla identifioiduksi prostituoiduksi, kun yritin kysyä karabinieereilta, miten pääsee via di Salonelle nähdäkseni siellä olevat hienon Anion tuffin louhokset. Kuultuaan kadun nimen aluksi ystävälliset karabinieerit käänsivät selkänsä ja syykin selvisi, kun lopulta pääsin perille ja huomasin, että kyseisellä tiellä käytiin vilkkaasti kauppaa. Hämmästyttävästi kyllä koskaan en tuntenut oloani uhatuksi ja kaikki paikalliset, joiden kanssa keskustelin tekemisistäni, suhtautuivat ulkomaiseen tutkijaan positiivisesti – minulla ei ollut paikallisen viranomaisen valtaa.

Yhteispohjoismaiset Nemin kaivaukset Albano-vuorilla Rooman kaakkoispuolella alkoivat juuri ennen Wihuri-vuottani ja pääsin mukaan jo heti alusta alkaen eli aloitin Rooman aikani jo kesäkuussa 1998. Kun kohteena oli roomalainen huvila Rooman lähialueella, niin olin todella onnekas päästessäni mukaan jo väitöskirjatyöni alkuvaiheessa! Kesällä 1999 töitä jatkettiin ja silloin pääsin johtamaan omaa kaivausaluetta huvilan pohjoispäässä – kylpylän takaseinän ulkopuolella kaivettu kuoppa N on edelleen yksi oman kenttäurani kannalta merkittävimpiä, sillä sen kohdalla sai todella odottaa viimeisen hetkeen saakka ennen kuin tulkintapalapelin palaset loksahtivat kohdalleen.

Ensimmäiset hetket itsenäisenä tutkijana Roomassa olivat opettavaisia kaikin puolin. Kielitaito kehittyi huimaa vauhtia, kun mukana ei aina ollut joku paremmin kieltä taitava. Asuminen instituutin ulkopuolella rohkaisi myös tutustumaan laajemmin Rooman kirjastotarjontaan – Via Morgagnilta oli myös hyvät kulkuyhteydet useimpiin ilmansuuntiin. Myöhemmillä vierailuilla näihin uusiin tuttavuuksiin oli helppo palata. Monet niistä asioista mitä tein Wihuri-vuoteni aikana pystyy nykyään tekemään kätevästi verkon kautta – esimerkiksi kaikki vanhat arkeologiset kirjasarjat on skannattu ja luettavissa verkossa. Mutta 1998 kirjallisuus oli vielä luettava paperilta (ja toivottava, että kirjastossa oli ne kaikki sarjan osat!) ja parhaassa tapauksessa kopioitava. Kotiin lähti muutama paketti paperia ja kirjoja ja lentokoneessa kulkeutui Suomeen noin 60 kiloa tavaraa. Siihen aikaan onneksi ilman lisämaksuja!

Eeva-Maria Viitanen20 vuoden jälkeen 1980- ja 1990-luvuilla